Noku. Elämä teinien kanssa on joinakin päivinä vallattoman ihanaa. Se on ihan pirun siistiä kun voi todeta, että oma lapsi on jo noin iso ja fiksukin. Ja sitten on niitä toisia päiviä... Noku sitä ja mutku tätä ja sitku sitten... Eihän ne asiat aina voikaan mennä niin kuin toivoisi, mutta jos edes joskus? "Mutsi älä ragee!", on komentti melkein mihin tahansa pyyntöön. Meidän kolmivuotiaan suusta kuultuna se kyllä nostattaa hymyn huulillle, ei teinin rääkäisemänä.

Mutku. Sitä ei oikein kuitenkaan muista kuinka saamaton sitä teininä voikaan olla ja kuinka typerältä vanhempien vaateet huoneen siivoamisesta tai muusta olevinaan tärkeästä asiasta kuullostavat. Vanhempana sitä sitten saa olla monen asian kanssa todella saamaton, kun ei enää ole ketään kokoajan hoputtamassa. Voi vaan antaa ihanasti asioiden retkottaa, jos ei just nyt huvita.

Sitku. Minä saa itseni aika ajoin kiinni sitku-elämän elämisestä. Vaik ei kauheasti pitäisi. Juuri olin ystäväni siunaus- ja muistotilaisuudessa, hän poistui keskuudestamme vain reilu 3 kk aivokasvaindiagnoosin jälkeen, siis todella nopeasti. Haluaisin aina muistaa, että meillä on vain tämä yksi elämä ja että sekin voi päättyä niin pian ja arvaamattomasti. Muistaa rakastaa lähimmäistä ja olla itselle armollinen ja tiedostaa oma arvo ja vihata vähemmän kaikkea ja pahoittaa mielensä vain mahdolisimman harvoin.

Nytky. Minä olen ihana ja minulla on ihana elämä ja ihanat lähimmäiset. Rakastan meitä kaikkia!