Työyhteisö tahi jonkin muun sortin kokoonpano vaatii aina tietynlaista hiontaa. Aina löytyy porukasta joku, joka ei pidä jostain toimintatavasta tai on periaatteessa vastaan auktoriteettia tai vittuuntuu kaikesta palautteesta (eli ei myöskään osaa ottaa vastaan positiivista palutetta, vaan kokee senkin jonkin sortin vittuiluna).

Itse yritän olla mahdollisimman avoin kaikesta, antaa palautetta, mieluiten jotenkin rakentavalla tavalla ja useimmin positiivista kuin negatiivista. Ja haluan naiivistikin uskoa siihen, että kaikki yrittävät parhaansa ja sen tulee riittää. Aina me ei olla niitä terävimpiä kyniä penaalissa eikä kauneimpia kukkia lantakasassa, mutta niillähän me mennään mitä luoja on meille suonut.

Joku meidän työporukassa oli ehdottanut henkilökunnan palautelaatikkoa, johon voisi heittää nimetöntä kommenttia työyhteisöstä, jotka voitaisiin sitten palaverissa käydä läpi. No huh-huh. Kyllä minun mielestäni aikuisten ihmisten pitäisi pystyä puhumaan työpaikan ongelmista ihan suoraan ja allekirjoittaneena. Jos pelkää leimaantuvansa nipottajaksi, niin ongelma on silloin mahdollisesti omassa päässä. Kyllä toimimattomista, hoitamattomista ja itseä ahdistavista asioista saa ja täytyykin valittaa. Jos ei asioille mitään tee, ei ne yleensä itsestään vaan taianomaisesti muutu. En aina jaksa ymmärtää miksi toiset tekee asioistaan ja elämästään niin vaikeeta. Toki löytyy ihmisiä, joille moni kanssakäyminen on lähtökohtaisesti vaikeata jonkun trauman tai sairauden tai muun syyn vuoksi -Kaikki sympatiat teille!-, mutta se on sitten taas jo toinen pala kakkua.

Positiivista rehellisyyttä suosittelen. Ihan kaikille.

Noku. Elämä teinien kanssa on joinakin päivinä vallattoman ihanaa. Se on ihan pirun siistiä kun voi todeta, että oma lapsi on jo noin iso ja fiksukin. Ja sitten on niitä toisia päiviä... Noku sitä ja mutku tätä ja sitku sitten... Eihän ne asiat aina voikaan mennä niin kuin toivoisi, mutta jos edes joskus? "Mutsi älä ragee!", on komentti melkein mihin tahansa pyyntöön. Meidän kolmivuotiaan suusta kuultuna se kyllä nostattaa hymyn huulillle, ei teinin rääkäisemänä.

Mutku. Sitä ei oikein kuitenkaan muista kuinka saamaton sitä teininä voikaan olla ja kuinka typerältä vanhempien vaateet huoneen siivoamisesta tai muusta olevinaan tärkeästä asiasta kuullostavat. Vanhempana sitä sitten saa olla monen asian kanssa todella saamaton, kun ei enää ole ketään kokoajan hoputtamassa. Voi vaan antaa ihanasti asioiden retkottaa, jos ei just nyt huvita.

Sitku. Minä saa itseni aika ajoin kiinni sitku-elämän elämisestä. Vaik ei kauheasti pitäisi. Juuri olin ystäväni siunaus- ja muistotilaisuudessa, hän poistui keskuudestamme vain reilu 3 kk aivokasvaindiagnoosin jälkeen, siis todella nopeasti. Haluaisin aina muistaa, että meillä on vain tämä yksi elämä ja että sekin voi päättyä niin pian ja arvaamattomasti. Muistaa rakastaa lähimmäistä ja olla itselle armollinen ja tiedostaa oma arvo ja vihata vähemmän kaikkea ja pahoittaa mielensä vain mahdolisimman harvoin.

Nytky. Minä olen ihana ja minulla on ihana elämä ja ihanat lähimmäiset. Rakastan meitä kaikkia!

Meillä on Suomessa niinkin hieno asia kuin sananvapaus, mutta silti lapsiemme sananvapautta rajoitetaan.

Miten voi olla niin, että ainakin toisissa alakouluissa saa kiroilusta puolituntia jälki-istuntoa? Kuka päätti, että juuri tietyt sanat on niitä, joita ei saa lausua? Luetteliko joku, että te että saa sanoa vi..u, saa..na, per..le tai saatte juma...ta jälki-istuntoa, vai miten se mahtoi mennä?

Lapsetkin oppivat kiroilemaan oikein (eli oikeissa tilanteissa), myös siitä mallista, jota paljon käytetään, sanotaan vaikka himpura kun oikeasti vituttaa. Mutta sehän on loppupeleissä ihan sama asia, eikö? Kun oikein harmistuu, silloin kirotaan, yksinkertaista. Kyllä minun mielestäni saa sanoa vi..u jos vituttaa.

Toki kiroilukaan ei sovi joka paikkaan, mutta ei nauraminenkaan. Pitäisikö sitäkin rajoittaa?

Vaikka pidänkin kiroilua osana hienoa suomenkieltämme, ei se silti tarkoita sitä, että minusta olisi kiva kuunnella jonkun puhetta, jos joka toinen sana on vi..u (paitsi jos se on oikeasti tarpeellista, joskus sitä täytyy hokea useamman kerran putkeen, että alkaa tehota). Tosiasiassa minkä tahansa sanan kuuleminen repeatilla on ärsyttävää... "Äiti...Äitii...Äitiiii, mä haluun...Äiti, en mä muista...mut äitiiiiiiii!"

Meillä ei ole kotona "virallista" kiroiluongelmaa, mutta onko joku ollut kuulolla jonkun koulun kirosanalistan julkkareissa ja tietää, että KYLLÄ, SIELLÄ KIROSANALISTASSA LUKEE MYÖS ÄITI!

VAROITUS: Teksti saattaa sisältää mustaahuumoria, eli ei tartte nauraa jos ei naurata.

Ja sitä paitsi, itkeminen on joskus ihan kivaa (ainakin tästä naisesta ja bonusta siitä jos sillä saa jonkun hieman hämilleen).

SOME on ollut ja on varmasti vieläkin minulle PEIKKO. Pitääkö-Ehdottomasti-Ihan-Kaikki-Kaikille-Olla. No ei tartte, sanois ehkä joku viisaampi (ja niitä besserwissereitä kyllä aina jostain, ihan arjen ympyröistä kuin saippua kuplista putkahtelee). Nyt ajattelin kuitenkin repäistä ja kokeilla kuinka tämä lähtee toimimaan.

SOMEn kanssa olen muutenkin varautunut (en käytä facea enkä twiittejä enkä tee mitään selfieitä tai dummieita) ja pelkään hyppyä tuntemattomaan. Tunnen itseni vanhaksi, vaikka ei kai tuo oikeasti ole ihmekään, sillä 4 lapsen äitinä olen 4 kertaa vanhempi... eli siis reilut 130 vee (ihan itse laskin). Osaan minä sentään suomea puhua ja kirjoittaa, kännykällä soittaa ja tekstata (Voi kohta pyytää tarjouksia sirkuksesta).

Tämän neitsyyden menettämismatkan aloitukseen tarvittiin yksi ihmishenki. Läheinen ystäväni vaihtoi kanavaa ja sairaalan varusteet johonkin fiininpään ja poistui keskuudestamme fyysisesti, toki hän elää muistoissamme. Samalla hän myös sai minut tarkistamaan omia toimintatapojani ja sitä mihin aikaani käytän - ja oikeastaan ravisti laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Muistan sanoa läheisilleni ne tärkeimmät sanat, kuten rakastan sinua, olet minulle tärkeä ja minkä hel..tin takia mulla on dinosaurus kengässä?

11.9.14 Rakkaan ystäväni muistoksi.